Ehkä pahinta ja kamalinta kirjallisuutta edustavat sellaiset kaunokirjalliset tuotokset, joiden tekstistä paistaa läpi kirjailijan pyrkimys "taiteelliseen" kieleen, "taiteellisuuteen". Kirjalliset ambitiot ovat toki sallittuja, sääli vain että ne yleensä tekstiksi muuntuessaan transmorfoituvat täydelliseksi patetiaksi.
Niin kuin vaikka Waltari. Teennäisempää tyyliä voi hakea, vaan ei löydä. Toki joku voi perustellusti pitää Waltarin soljuvasta tarinankerronnasta, verrattain kiintoisista henkilöhahmoista sekä taitavasta historiallisten kehysten sommittelusta, mutta täytyy kyllä olla outo ihminen tai nainen, jos ei tunne vaistonvaraista repulsiota Waltarin kaikkein räikeimmissä sanataiteellisissa kohdissa. Kuten vaikka Sinuhen päätössanoissa:
Noloa. Luin viime viikolla myös Turms Kuolematonta. Jatkan, jos jatkan, kun jaksan, jos ehdin. Kirjan on kerrottu olevan Waltarin historiallisista teoksista metafyysisin eli taikauskoisin. Ja siltä vaikuttaakin: Turms nostaa hurmiossa tanssimalla niin monta myrskyä, että puhdas sattuman kauppa olisi äärimmäisen epätodennäköinen. Näin kirja jää ikään kuin välitilaan, roikkumaan kahden genren väliin: yliluonnollista on kirjassa siksi vähän, ettei sitä voi kutsua fantasiaksi, mutta liian paljon, että sitä voisi kutsua historialliseksi. En osaa kuitenkaan vielä sanoa, toimiiko tämä teoksen hyväksi vai pahaksi.
Sen sijaan en pidä tavasta, jolla Waltari piilottaa tekstinsä sisään, usein hahmojensa suuhun, löysiä banaliteetteja. Tietysti on niin, että yksi kirjallisen teoksen "hyvyyden" mittari on se, kuinka taitavasti kirjailija keksii uusia keinoja ilmaista itsestäänselvyyksiä ilman että lukija havaitsee ne itsestäänselvyyksiksi - mutta juuri tällä mittarilla Waltari on kirjallinen keltanokka, jonka teosten lukijalla myötähäpeä on jatkuvasti läsnäoleva elementti. En etsi esimerkkejä, etsivä löytäköön.
Mutta Waltarin sättiminen sikseen. Kaikesta huolimatta Waltari oli ja on yksi parhaista viihdekirjailijoista, Requiscat in Pace. Eikä muita kaunokirjallisuuden lajeja olekaan.
Niin kuin vaikka Waltari. Teennäisempää tyyliä voi hakea, vaan ei löydä. Toki joku voi perustellusti pitää Waltarin soljuvasta tarinankerronnasta, verrattain kiintoisista henkilöhahmoista sekä taitavasta historiallisten kehysten sommittelusta, mutta täytyy kyllä olla outo ihminen tai nainen, jos ei tunne vaistonvaraista repulsiota Waltarin kaikkein räikeimmissä sanataiteellisissa kohdissa. Kuten vaikka Sinuhen päätössanoissa:
Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elamänsä päivät.
Noloa. Luin viime viikolla myös Turms Kuolematonta. Jatkan, jos jatkan, kun jaksan, jos ehdin. Kirjan on kerrottu olevan Waltarin historiallisista teoksista metafyysisin eli taikauskoisin. Ja siltä vaikuttaakin: Turms nostaa hurmiossa tanssimalla niin monta myrskyä, että puhdas sattuman kauppa olisi äärimmäisen epätodennäköinen. Näin kirja jää ikään kuin välitilaan, roikkumaan kahden genren väliin: yliluonnollista on kirjassa siksi vähän, ettei sitä voi kutsua fantasiaksi, mutta liian paljon, että sitä voisi kutsua historialliseksi. En osaa kuitenkaan vielä sanoa, toimiiko tämä teoksen hyväksi vai pahaksi.
Sen sijaan en pidä tavasta, jolla Waltari piilottaa tekstinsä sisään, usein hahmojensa suuhun, löysiä banaliteetteja. Tietysti on niin, että yksi kirjallisen teoksen "hyvyyden" mittari on se, kuinka taitavasti kirjailija keksii uusia keinoja ilmaista itsestäänselvyyksiä ilman että lukija havaitsee ne itsestäänselvyyksiksi - mutta juuri tällä mittarilla Waltari on kirjallinen keltanokka, jonka teosten lukijalla myötähäpeä on jatkuvasti läsnäoleva elementti. En etsi esimerkkejä, etsivä löytäköön.
Mutta Waltarin sättiminen sikseen. Kaikesta huolimatta Waltari oli ja on yksi parhaista viihdekirjailijoista, Requiscat in Pace. Eikä muita kaunokirjallisuuden lajeja olekaan.
2 comments:
Hmm. Toisaalta Sinuhen tökeryyden voisi tuossa tilanteessa perustella sillä, että siinä kirjoittajana ei tavallaan ole Waltari, vaan Sinuhe. Hänhän oli tilanteessa, jossa jätti jäkipolville ainoaa perintöään, tarinaansa. Suotakoon Sinuhelle tuossa tilanteessa mahtisanat ja vaikeat vertaukset.
Olet oikeassa, esimerkki on huono, lopetuksia ei pitäisi tekstiesimerkkeinä käyttää. Siinä puhuu korostetusti Sinuhe - tai tarkemmin: se, mitä Waltari olisi ajatellut Sinuhen loppusanoiksi sanoneen. Olin tietoinen tästä, mutten jaksanut etsiä muita esimerkkejä. Muistan kuitenkin, että Sinuhe kirjaeli muistojaan ylös pitkälti samaan tyyliin läpi teoksen, ehkei yhtä räikeän tökerösti, mutta lähelle kuitenkin.
Voidaan tietysti sanoa, että koko kirja on pelkkää Sinuhen ääntä, toisin sanoen sitä ääntä, minkä Waltari tietoisesti on hahmonsa ympärille rakentanut, ja että tekstiä pitää arvioida tämän sapluunan lävitse. Mutta tämä tekisi tekstin kritisoimisen mahdottomaksi: joka kerta kun tekstissä olisi erityisen huono tai nolo kohta, kritiikin voisi kuitata ilmoittamalla, että siinä puhuu hahmon, ei kirjailijan ääni.
Eli: Koska Waltari säilyttää saman, jonkinlaiseen mahtipontisuuteen pyrkivän paatoksenomaisen tyylinsä paitsi läpi Sinuhen myös läpi Turmsin - muita en ole lukenut -, mielestäni on perusteltua olettaa, että Waltari koki tämän tyylin ainakin jossain määrin kirjallisesti ansiokkaaksi. Mitä se ei siis mielestäni ole.
Post a Comment