Heitän hiivat, tosta vaan

Luin jotain vanhaa kirjoitustani. Se oli tuskallista, niin kuin se aina on. Erityisesti silmään pisti runsas siis, myös ja siten -sanojen käyttö. Vihasin itseäni. Tekstin pitäisi virrata eteenpäin omalla painollaan, niin että lukija ikään kuin unohtaa tekstin takana olevan kirjoittajan. Siis, myös ja siten -sanat katkaisevat tämän virran. Ja koska nämä sanat viittaavat johonkin aiempaan, on oletettavissa, että edeltävissä virkkeissä on ollut jotain epäselvää; että koska kirjoittajan täytyy erikseen muistuttaa jo aiemmin sanotuista asioista, hänellä on vaikeuksia ilmaista itseään helposti ymmärrettävällä tavalla.

Toisiin asioihin. Joku on ilahduttavasti uploadannut (mitä tämä on suomeksi?) YouTubeen Popedan kappaleen Matkalla Alabamaan. Jos rock-uskottavuus ei olisi niin typerä sanonta ja jos tietäisin, mitä se oikein tarkoittaa, epiteetti kuvaisi oikein hyvin Popedan musiikillista ja olemuksellista olemusta. Sanoituksetkin ovat oikein mainioita, parempia kuin mitä kourallinen emootioista ja omasta sekä yleisestä outoudesta kiimaantuneita "oikeita" runoilijoita koskaan saisi aikaan.

Vaivaan vaivaan taikinaa,
vain jauhot pöllähtää;
ja kuumassa uunissa aikansa muhii
taikinamöykky tää

"Mielipide" "kirjallisuudesta"

Ehkä pahinta ja kamalinta kirjallisuutta edustavat sellaiset kaunokirjalliset tuotokset, joiden tekstistä paistaa läpi kirjailijan pyrkimys "taiteelliseen" kieleen, "taiteellisuuteen". Kirjalliset ambitiot ovat toki sallittuja, sääli vain että ne yleensä tekstiksi muuntuessaan transmorfoituvat täydelliseksi patetiaksi.

Niin kuin vaikka Waltari. Teennäisempää tyyliä voi hakea, vaan ei löydä. Toki joku voi perustellusti pitää Waltarin soljuvasta tarinankerronnasta, verrattain kiintoisista henkilöhahmoista sekä taitavasta historiallisten kehysten sommittelusta, mutta täytyy kyllä olla outo ihminen tai nainen, jos ei tunne vaistonvaraista repulsiota Waltarin kaikkein räikeimmissä sanataiteellisissa kohdissa. Kuten vaikka Sinuhen päätössanoissa:

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani ja kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elamänsä päivät.

Noloa. Luin viime viikolla myös Turms Kuolematonta. Jatkan, jos jatkan, kun jaksan, jos ehdin. Kirjan on kerrottu olevan Waltarin historiallisista teoksista metafyysisin eli taikauskoisin. Ja siltä vaikuttaakin: Turms nostaa hurmiossa tanssimalla niin monta myrskyä, että puhdas sattuman kauppa olisi äärimmäisen epätodennäköinen. Näin kirja jää ikään kuin välitilaan, roikkumaan kahden genren väliin: yliluonnollista on kirjassa siksi vähän, ettei sitä voi kutsua fantasiaksi, mutta liian paljon, että sitä voisi kutsua historialliseksi. En osaa kuitenkaan vielä sanoa, toimiiko tämä teoksen hyväksi vai pahaksi.

Sen sijaan en pidä tavasta, jolla Waltari piilottaa tekstinsä sisään, usein hahmojensa suuhun, löysiä banaliteetteja. Tietysti on niin, että yksi kirjallisen teoksen "hyvyyden" mittari on se, kuinka taitavasti kirjailija keksii uusia keinoja ilmaista itsestäänselvyyksiä ilman että lukija havaitsee ne itsestäänselvyyksiksi - mutta juuri tällä mittarilla Waltari on kirjallinen keltanokka, jonka teosten lukijalla myötähäpeä on jatkuvasti läsnäoleva elementti. En etsi esimerkkejä, etsivä löytäköön.

Mutta Waltarin sättiminen sikseen. Kaikesta huolimatta Waltari oli ja on yksi parhaista viihdekirjailijoista, Requiscat in Pace. Eikä muita kaunokirjallisuuden lajeja olekaan.

Kuole puutteeseen sika

Eduskunnassa on tarkemmin määrittelemätön määrä äijiä, jotka "toivottavat uuden naiskansanedustajan tervetulleeksi huutelemalla tätä syliin istumaan". Lähde.

MC Monster

Viime perjantain Rikospähkinä paljastanee jotain olennaista klassisen musiikin elitistisen itseriittoisesta essenssistä.

Tarkastaja Vaara saa eteensä kiperän ongelman, kun hänen täytyy etsiä käsiinsä Vladimir Putkin, huippupianisti, jolla samana iltana olisi konserttiesitys Palladiumissa. Tutkinta ei tunnu etenevän, kunnes Alfie soittaa ja kertoo, että kuuluista rokkitähti MC Monster on pidätetty ajelemassa Putkinin autolla. Niin Vaara lähtee vankilaan, ja nähdessään karvanaamaisen MC Monsterin repäisee hänen tekopartansa irti paljastaen - V. Putkinin! Pianistilla on selityksen paikka:

Chopinin soittaminen on ok, mutta rokkistarana oleminen - VAU! Jos klassinen yleisöni tietäisi tästä, niin olisin mennyttä, joten antakaa tämän jäädä salaisuudeksemme!

Vaara lupaa vaieta, ja toivoa sopii, että salaisuus säilyy: vaikka mitään ns. tietoa ei tästäkään asiasta ole, puhdas intuitioni sanoo, että klassiset piirit ovat täynnä yksiulotteisia ja mielikuvituksettomia palkoihmisiä, joille arkiset kysymykset ovat typeriä trivialiteettejä, jotka kutistuvat olemattomiin silloin kun viulu soi ja suurien mestareiden elämää suurempi taide puhaltaa lämpimän kesätuulen lailla aisteihin kaikessa henkevässä mahtavuudessaan. Mitä on silloin rock, tai ihmiskunnan tulevaisuus! Pentti Linkolakin tästä joskus aikoja sitten kirjoitti:

[Tähän tulee lainaus Linkolalta heti, kun (= jos) jaksan sen etsiä]